Näin minusta tuli kontiomies

Olen julkaissut tämän tarinan toisaalla vuosia sitten.

Tämä on kertomus siitä, kuinka minä kerta kaikkiaan hullaannuin… no, Kontio-kumisaappaisiin. Niin juuri, mustiin Kontio-saappaisiin. Ja ehkä tämä kertoo myös hiukan siitä, että minusta on alkanut tulla mies. Ei, vaan Mies. Tai siltä minusta tuntuu. Ainakin jonkin verran.

Oli se syksy, jolloin satoi vettä joka päivä. Ja myöhemmin räntää ja vettä. Kadut ja pihat lainehtivat puroina ja lampina. Niin kuin eräs henkilö työpaikalla sanoi, taivaassa on joku jättänyt hanan auki. Se oli minusta niin hauskasti ilmaistu, että meinasin nauraa. Aina kun tuli ulkoa kotiin, kengät olivat litimärät ja mikä inhottavinta myös sukat. Sellaisesta voi saada nuhan.

Asun taloyhtiössä, jossa on kaksi kerrostaloa asvalttipihan molemmin puolin. On pihalla lehtipuitakin. Muistaakseni lehmuksia, vaikka en ole varma, kun en ole luontoihmisiä. Itse asiassa pelkään metsiä, susia ja karhuja. Niin ja punkkeja ja kyykäärmeitä. Kaupungissa on turvallisempaa.

Perjantaina töiden jälkeen kahlasin vesisateessa pihan yli varaamaan pyykkitupaa, joka on sen toisen talon kellarissa. Minulla ei ole omaa pesukonetta, sillä olen laskenut, että kymmenessä vuodessa tulee joka tapauksessa halvemmaksi käyttää pesutupaa, joka siis maksaa euron kerralta. Jätin kengistäni kellarin käytävälle ruman märän vanan, mutta sille ei voinut mitään. Olin aika varma, ettei huoltomies voi suuttua siitä niillä keleillä.

Listalla oli ensimmäinen vapaa aika seuraavana päivänä kello 14. Olin ehtinyt kirjoittaa nimeni viimeistä tavua vaille, kun käytävästä sammuivat valot. Olisin voinut päästää pienen ruman sanan, ellei minuun olisi ollut niin syvään iskostunut äitini vastenmielisyys rahvaanomaista kielenkäyttöä kohtaan. Yritin siinä pimeydessä nähdä, missä olisi lähin se sellainen punainen valopiste, joka kertoo valokatkaisimen sijainnin. Mutta eihän sellaista näkynyt. Arvelin, että ne olivat kaikki menneet rikki eikä huoltomies ollut viitsinyt tehdä asialle mitään.

Onneksi pommisuojan suunnasta kajasti valoa. Sen turvin lähdin haparoimaan seiniä löytääkseni katkaisimen. En ehtinyt löytää, kun kiinnitin huomioni peräti outoon ääntelyyn, joka sekin tuntui tulevan pommisuojasta. Se ei ollut mitään tasaista koneen hurinaa, vaan pikemminkin inhimillistä ääntä, ähinää ja voihketta sanoisin. Hieman hätäännyin, olisiko siellä joku ihminen pulassa. En ollut mikään ensiaputaitoinen sankarityyppi, pikemminkin kuuluin pelkureihin. Mutta täytyihän minun tarkistaa, mistä oli kyse.

Täytyy tunnustaa, että kun pääsin ovelle ja kurkistin suojaan, jähmetyin paikoilleni, suorastaan kivetyin. Jos minun olisi siinä pitänyt sanoa jotakin, ei mieleeni kyllä olisi tullut ainuttakaan sanaa. Heiluri kyllä pyöri päässäni kuin väkkärä, mutta ei osunut mihinkään, josta olisi kuulunut dong.

Pommisuojassa oli kaksi miestä, seinänaapureitteni poika Poju ja vakituinen huoltomiehemme, jonka nimi myöhemmin paljastui Jonniksi. Poju oli kaksikymmentävuotias. Tiedän sen siitä, että olin ollut vuosi aikaisemmin hänen ylioppilasjuhlissaan, ja hän oli silloin yhdeksäntoista. Annoin hänelle lahjaksi sata euroa, mikä on minustakin rahvaanomaista, mutta minulla ei ole riittävästi mielikuvitusta ostaa oikeita lahjoja. Äidillekin annan aina lahjakortin johonkin tavarataloon, ja hän valittaa, etten todella välitä hänestä. En kyllä välitäkään.

Niin, Poju. Hän on nuorin kolmen sisaruksen parvesta ja asuu ainoana vielä vanhempiensa kanssa. Nämä ovat ihan miellyttävä pariskunta, mutta hyvin harvoin kotona. Niin että oikeastaan voi kysyä, asuuko Poju lainkaan heidän kanssaan. Poju on pitkä urheilijanuorukainen. Hänen vaaleat hiuksensakin ovat pitkät. Olen nähnyt niiden pomppivan hauskasti poninhännällä, kun Poju käy lenkillä. Sitä on ihan ilo katsella. Siis vain ikkunasta! Hän on naapuriaan, tarkoittaa minua, kohtaan iloisen ystävällinen ja haluaa aina vaihtaa kuulumisia, joita minulla ei tietenkään koskaan ole. Vaikka olen vain viisi vuotta häntä vanhempi, en oikein osaa keskustella hänen kanssaan. Voihan se tietysti johtua siitäkin, että hänen kauneutensa saa minut hämilleen – aina ehdottomasti kuitenkin vain erittäin soveliaalla, miellyttävällä tavalla.

Tämä toinen mies, huoltomies Jonni on myös hyvin näyttävän näköinen mies. Nyt tiedän, että hän on kolmekymmentä. Hänellä on tummat, lyhyet hiukset. Hänellä on vahva parrankasvu tai huono parranajokone, sillä aina hänen jykeviä leukojaan kehystää musta sänki. Hänellä on leveät hartiat ja muutenkin hän vaikuttaa voimakkaalta mieheltä. Kerran hän oli luonani ilmaamassa pattereita, ja olin aistivinani hänestä jännittävän miehekkään hien tuoksun. En raskinut tuulettaa pariin päivään. Tosin ei siitä mitään hyötyä ollut, sillä taloyhtiössä on koneellinen ilmanvaihto.

Nämä kaksi miestä siis olivat pommisuojassa ja suoraan sanoen perin kummalliseen asentoon laittautuneina. Pojun vain tiukan t-paidan verhoama yläruumis oli taipunut jyrkkään etunojaan niin, että hiukset valuivat peittämään kasvot, ja jäntevät käsivarret ottivat tukea betonipylväästä. Vaikka kasvot olivatkin tukan verhoamat, niin Poju se oli. Hänen farkkunsa olivat laskeutuneet puolireiteen, ja hyvänen aika sentään, hän pyllisti paljasta takapuoltaan huoltomiestä kohti. Tässä kohtaa viimeistään päässäni olisi pitänyt kuulua dong.

Huoltomiehen haalari taas oli edestä auki alas asti. Näin selvästi hyvin tummaa karvoitusta rinnassa ja vatsalla. Ja – tämä oli vaikea kohta näyssäni – miehen se… se… penis lykki edestakaisin Pojun pepussa. Suuhuni erittyi erittäin runsaasti sylkeä, jota jouduin nielemään lähes tukehtumaisillani. Luulen, että pääni väri vaihteli jyrkästi kuin jokin varoitusvalo, punainen valkoinen, punainen valkoinen.

Nyt joudun käyttämään muutamaa todella rumaa sanaa. Korostan kuitenkin, että minä en silloin sanonut niitä. Minä vain kirjaan tähän sen, mitä kuulin. Kiltti, siivo Poju mörisi muun ähkinänsä seassa:

– Saatanan kyrpä, nussi, nussi minua!

– Vittu, perkele! Tässä ja tässä senkin persereikä, puhkui se huoltomies lantionsa liikkeen tahdissa.

Hyvänen aika. Onneksi äitini oli kahdensadan kilometrin päässä. Ei minulla siinä tilanteessa tosin äitikään tullut mieleen. Jos olisi tullut, hän ei olisi tyytynyt sanomaan dong, hän olisi karjaissut BANG.

Syvimmin tuossa tilanteessa minuun kuitenkin vaikutti se, että molemmilla miehillä oli jalassaan Kontio-saappaat. Mustat, sateesta vielä kiiltävät kontiosaappaat, joiden varret ulottuivat miltei polviin. Heiluri päässäni pysähtyi, silmäni tarrautuivat saappaisiin, jotka välkähtelivät miesten liikkeiden mukana. Minussa puhkesi saman tien hallitsematon tärinätauti. Vapisin kauttaaltani. Fetissejä paremmin ymmärtävinä käsitätte kai, että tuolla hetkellä mustista kumisaappaista tuli symboli, joka aina ja kaikkialla merkitsee minulle kahden komean miehen… no, seksuaalista aktia ja kaikkea siihen liittyvää miehekästä.

Viimein verkkokalvolleni tunkeutui toinenkin asia. Huoltomies tuijotti minua suoraan silmiin ja hänen valkoiset hampaansa loistivat hymyssä mustan parransängen keskeltä. Hän ei suinkaan keskeyttänyt rietasta puuhaansa, vaan iski minulle iloisesti silmää. Dong, se oli sähköisku, joka sai minut toimimaan. Pakenin paikalta pimeän kellarinkäytävän seiniin törmäillen. Ihmeen kaupalla löysin oven C-rappuun, josta edelleen syöksyin pihalle sateeseen. Seisoin siinä hyvän tovin harjoitellen hengittämistä. Kenkäni kastuivat entisestään, en silti saanut nuhaa.

Kotona vedin ensimmäiseksi kaikki verhot kiinni. Yritin rauhoittaa itseäni ja jopa vakuuttaa, että kyseessä täytyi olla harhanäky, salaisten toiveideni ilmeneminen äkillisessä pimeydessä. En tietenkään uskonut sitä näyksi, vaikka se vastasikin kätketyimpiä unelmiani. Niin, olen rehellisesti sanottuna ollut varhaisesta nuoruudestani asti kiinnostunut miehistä. Olen kuitenkin niin toivottoman ujo, etten ole kyennyt etenemään asiassa. Minua rupeaa pyörryttämään, kun kuvittelenkin, että joutuisin ilmaisemaan homoseksuaalista kiinnostusta toiselle miehelle. Luoja auttakoon, mitä sellaisessa tilanteessa tehdään, sanotaan!

Taidanpa tunnustaa tässä, että käsitykseni omasta miehuudestani on muutenkin sekava. Olin hyvin nuori, kun vanhempani erosivat epämiellyttävän riitaisesti. Olin aina ihaillut – ja teen sitä edelleen – isääni todellisena miehenä. Olemme ruumiinrakenteeltamme aivan samanlaisia, mutta siinä missä isäni ilmentää miehuuttaan isona, ryhdikkäänä ja ylpeänä, minä olen täydellisesti kasaan lyyhistynyt itsetunnoton hyypiö. Isäni yrittää kyllä kannustaa ja rohkaista minua, hän jopa kehuu minua komeaksi. Koska en kehtaa harrastaa liikuntaa julkisilla paikoilla kuten punttisalilla tai lenkkipolulla, isäni on ostanut minulle soutulaitteen, kuntopyörän ja lukuisia käsipainoja. Minä kyllä käytän niitä ahkerasti, ja peruskuntoni on hyvä eivätkä lihaksenikaan ole ihan mitättömät. Mutta valitettavasti fyysisillä keinoilla ei itsetuntoa rakenneta – kai se niin olisi liian helppoa.

Isäni vastapainona miehuuttani on muokannut armas äitini, jonka kanssa olen suurimman osan elämääni elänyt. Hän on erittäin katkera ja vihainen isälleni vieläkin, vaikka heidän erostaan on jo liki kaksikymmentä vuotta. Koska muistutan ulkoisesti isääni niin paljon, luulen äitini siksi tehneen lujasti töitä nujertaakseen minusta kaiken miestä muistuttavankin. Äitini haluaisi varmaan vieläkin teipata kaljuun päähäni vaaleanpunaisen rusetin. Teipatako? Ei, vaan kiinnittää sen pitkällä helmipäisellä hattuneulalla, joka ulottuisi aivoihini asti. Tiedän, tiedän! Taas yksi mies joka syyttää äitiä omasta homoudestaan. En syytä häntä siitä, vaan miehuuteni kyseenalaistamisesta. Oma seksuaalisuuteni, vaikka toteuttamaton, on minun oma asiani. Eikähän se edes ole vanhempien päätettävissä. No, tällainen ristiriitainen arkajalka minä olen. Toiset ihmiset, ennen kaikkea miehet, saavat minut jatkuvan kauhun valtaan.

Tuota järisyttävää näkyä seuraavana yönä en meinannut saada unta. Kun viimein vajosin Hypnoksen valtakuntaan, näin painajaista. Ympärilläni marssi lukuisa joukko miehiä mustissa Kontio-kumisaappaissaan sinne tänne. Minä olin pieni koppakuoriainen, joka oli koko ajan vaarassa tulla liiskattua märäksi läntiksi, ja siksi toivoin kiihkeästi olevani saapas. Heräsin hiestä märkänä.

Aamulla kahvia hörppiessäni katsoin ikkunasta harmaana vuona valuvaa vettä. Ajattelin märkiä sukkia, kun sain yhtäkkiä villin ajatuksen. Minunkin täytyy saada mustat Kontio-saappaat! Ehdottomasti! Välittömästi! Kyttäsin keittiön kelloa suorastaan vihamielisesti, kunnes viisarit näyttivät yhdeksää. Kaupat olivat auki! Ryntäsin kaupungille rankkasadetta uhmaten.

Ensimmäisessä kaupassa en saanut mitään aikaiseksi. Tuijotin hurmaantuneena mustia kumisaappaita. Niiden tuoksu tunkeutui kiihottavana nenääni – niiden haju muuten muistuttaa minusta kummasti miehen tuoksua. Silmäni kääntyivät sisäänpäin ja näin vain sen eilisen näyn. Ystävällinen myyjä lähestyi, mutta minä vain puistelin hölmönä päätäni ja poistuin.

Seisoin hetken kadulla sateessa ja mietin uuden toimintatavan. Seuraavassa kaupassa en mennyt lähellekään saappaita. Sanoi kassalla myyjälle, että halun mustat Kontio-kumisaappaat kokoa 44. Hän ehdotti, että kokeilisin sellaisia ensin. Puistelin nopeasti päätäni ja sanoin, että haluan ne vain nopeasti pakettiin. Hän kohotti harteitaan välinpitämättömästi, mutta toteutti pyyntöni. Maksoin ja puoliksi juosten rynnistin kotiin.

Avasin paketin ja siinä ne olivat. Mustat, uutuuttaan kiiltävät, mahtavasti tuoksuvat minun ikiomat kumisaappaani. Minua huimasi. Riisuin alastomaksi, vaihdoin kuivat sukat ja vedin kädet vapisten saappaat jalkaani. Varret hyväilivät sääriäni. Otin muutaman askelen ja tunsin itseni tosi mieheksi. Syöksyin katsomaan itseäni eteisen kokovartalopeilistä.

Siihen se miehuuteni sitten romahtikin. Peilistä tuijotti saapasjalkainen, iso, alaston hyypiö, joka seisoi täysin ryhdittömästi pää hartioiden välissä ja kädet maata viistäen. Olin naurettava näky. Jostakin sain kuitenkin rohkeuden puuskan. En anna periksi. Kävin vetämässä tiukimmat farkut jalkaan ja sitten saappaat. Ei auttanut. Kiskoin päälle prätkänahkatakkini. Ei mitään hyötyä. Naurettava surkimus, saappaat tai ei.

Istuin nojatuoliin masentuneena. Nostin toisen jalan poikittain toisen reiden päälle. Sivelin värisyttävän nihkeää saappaan kumia. Ulvoin sisälläni, miksen voi olla niin kuin isä, miehen oloinen. Siitä sen keksin! Ryntäsin uudelleen peilin eteen. Oikaisin selkäni. Joo, paremmalta näytti. Levitin hartiani. Oh voi, hyvä. Pää reilusti pystyyn. Otin rennon haara-asennon. Melkein täydellistä, mutta mikä puuttui? Asenne! Silloin päästin ajatuksiini yhden ruman sanan. Vittu, sanoi itselleni, minähän olen mies, vaikka mikä tulisi. Ja ihme tapahtui! Innostuin niin, että päästelin siinä peilin edessä oikein ääneen saatanan vittu perkele helvetti. Pikkuisen hikoilutti, mutta niinpä vain peilistä tuijotti minua tuikeana kontiomies, miesten mies, jonka olisin ainakin itse halunnut iskeä. Olin niin onnellinen! Taisinpa vielä hönkäistä, että vittuun kaikki dongdongit ja äidin bangit.
Tepastelin varmaan toista tuntia ympäriinsä asunnossani. Nautiskelin saappaistani, treenasin uutta ryhtiäni ja harjoittelin kiroilemista. Olin niin miestä. Olisin halunnut jakaa suurenmoisen tunteeni jonkun kanssa, mutta ei minulla ollut ketään. Sitten näin ikkunasta huoltomiehen pihalla puuhaamassa rännin parissa. Lauantaina, ihmettelin, mutta en jäänyt sitä enempää päivittelemään. Tarkemmin ajattelematta tempaisin mukaani puolityhjän roskapussin ja lensin pihalle.

Huoltomies oli vastapäisen talon seinustalla kyykyllään, leveä selkä minuun päin. Hänelläkin oli kumisaappaat. Sade oli tauonnut. Lähdin kävelemään kohti roskiksia. Yritin tavoitella mahdollisimman rentoa tyyliä ja kevyttä lanteiden keinuntaa. Myönnän, että tyylini saattoi tarvita vielä pientä hiomista, sillä tunsin hieman kireyttä olemuksessani. Silmänurkasta seurasin, huomaako mies minua. Ei huomannut ennen kuin palasin roskakatoksesta. Silloin hän katsoi minua päästä saappaisiin, nousi seisomaan ja hymyili parransänkensä seasta.

– Mitäpä sitä kuuluu, hän heläytti, niin kuin minusta vaikutti, saappailleni.

– E-eh, uh. Eipä sitä ihmeempiä.

– Sinulla on näköjään uudet saappaat, hän nuolaisi huuliaan.

– Ju-juh. Ku-kun on nämä kelitkin…

– Komeat. Oletko menossa jonnekin?

Puistin päätäni ja ihmettelin, mitä hän tarkoitti, kunnes huomasin, että minullahan oli vielä nahkatakkikin päällä. Koetin seisoa rentona ja tunkea sormiani farkkujen taskuun. No, kumpikaan ei onnistunut. Seisoin kuin betoniseinä ja nyrjäytin oikean keskisormeni. Hyvä etten tullut työntäneeksi farkkujani polviin.

– E-n minä mihinkään, kun on pyykkitupa.

– Joo, huomasin, että kävit varaamassa sen eilen, hän virnisteli.

Sain pienen yskänkohtauksen. Yritin hymyillä, mutta posket olivat liian kireällä. Hetken aikaa pälyilin sinne tänne ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. Hän vain katseli jotenkin häijysti kärsimystäni, kunnes sain hönkäistyä:

– Täytyy tästä vissiin. Hei.

– Nähdään pian, hän kuiskasi matalalla äänellä.

Mitä hän tarkoitti, kirkui aivossani joku, kun hoipuin sekavin askelin kotiin. Vakoilin miestä verhojen raosta. Hän jatkoi puuhiaan jonkin aikaa, mutta häipyi sitten jonnekin. Hikoilin. Miksei hän sanonut mitään siitä, että olin nähnyt hänet Pojun kanssa? Vihjaili vain. Hiukan häpesin, etten ollut onnistunut olemaan hänen edessään niin mies, kuin olin harjoitellut. Riisuin nahkatakin ja palasin peilin eteen jatkamaan miestreenejä. Hoin itselleni, että mies minussa täytyi harjoittaa niin vahvaksi, ettei se pienistä horjahda.

Kymmentä vaille kaksi muistin äkkiä pyykkivuoroni. Hyvin epämiehekkäästi ryntäilin sinne tänne ja haroin pyykit pussiin. Oli alkanut taas sataa. Saapastelin mielestäni aika tyylikkäästi pihan poikki ja toivoin, että joku edes salaa onnistui näkemään uuden miehekkään minut. Luultavasti toivoin turhaan. Ei ainakaan kukaan huudellut ihastuneena perään.

Jätin pyykit pyörimään koneeseen vajaaksi tunniksi ja palasin kotiin. Kun olin odottamassa hissiä, Poju tuli ulkoa. Hänen hiuksensa roikkuivat kosteina, nahkatakilla kimalteli sadepisaroita ja saappaat kiilsivät märkinä. Minä punastuin, ja Poju punastui. Arvasin, että huoltomies oli kertonut, että olin nähnyt heidät pommisuojassa. Saimme tuskin hönkäistyä heit toisillemme. Hän ei yrittänytkään rupatella iloisena niin kuin tavallisesti. Minähän en sellaista harrastanutkaan. Änkeydyimme hissiin. Tunnelma oli tiivis, mutta vaivautunut. Minua köhitti kummasti. Kumpikin tuntui olevan syvästi kiinnostunut entuudestaan tutuista hissin seinistä. Kotiovillamme kumpikin tunaroi avaimensa kanssa. Poju vilkaisi kai vahingossa alas saappaisiini ja yllättäen möläytti:

– Ai, sinulla on uudet Kontiot!

– Ju-uuh.

– Hienot.

Punastuimme molemmat lisää, mutta onnistuimme pakenemaan koteihimme. Menin peilin eteen ja sormi pystyssä saarnasin itselleni:

– Jos olisit tosi mies, olisit kaapannut Pojun väkevään syleilyyn! Ystäväiseni, tarvitset lisää harjoitusta.

En kyllä keksinyt muuta kuin rehkiä puolituntia soutulaitteella. No, olihan se aika miehekkään tuntuista kumisaappaat jalassa. Saattoi kuvitella olevansa kalaretkellä järven selällä. Seinät vain meinasivat kaatua päälle.

Menin hakemaan pyykkejä etuajassa ja jouduin odottamaan ohjelman loppumista. Kyykistelin juuri kurkkimassa luukusta vaatteideni linkoutumista, kun ovi rapsahti auki. Kupsahdin säikähdyksestä pyllylleni. Tässä epämiehekkäässä asennossa katsoin, kun huoltomiehen saappaat seisahtuivat viereeni. Kylläpä hän näytti isolta alhaalta katsottuna, vaikka on oikeasti minua hieman lyhyempi.

– Minä olen sitten Jonni.

– A-aha, kakistelin ja mietin, että kyllä minulla miehenä pitäisi olla laajempi sanavarasto.

– Ja sinä olet?

– M-minä? Tu-tuomas…

– Kun olet saanut pyykkisi hoidettua, minä tulen luoksesi kahville.

– A-aha, käytin jo kulunutta sanontaani.

– Ja katsokin, ettet riisu noita saappaitasi!

– En, ei, en, juu…

Hän poistui, ja hittolainen sentään, kuinka miehekkäästi hänen lantionsa keinui. Minulla oli paljon opiskeltavaa vielä.

Kotona panin ensimmäiseksi kahvin tippumaan ja katoin kupit keittiön pöydälle. Olin juuri saanut ripustettua pyykit kuivaustelineelle kylpyhuoneessa, kun huoltomies Jonni tuli sisään yleisavaimella. Se mies ei paljon kysele ja kursaile. Astuin eteiseen, hän veti haalareidensa vetoketjun auki napaan asti ja katsoi haastavasti virnistäen minuun. Tuijotin hänen karvaisia rintalihaksiaan. Hän tökkäsi minua sormella rintaan.

– Onko sinulla jotain kysyttävää eilisestä pommisuojajutusta?

– Uh – eh. Ei. Kai. Ai niin, kahvi on valmista! Siis keittiössä…

– Keititkö sinä oikeasti kahvit? Mikä mies sinä oikein olet? Tai no, itsepähän käskin.

Hän seurasi minua keittiöön ja istui pöytään. Kaadoin kahvit ja asetuin häntä vastapäätä. En tietenkään rupatellut. Ei hänkään. Tuijotti vain kauniilla tummanruskeilla silmillään hellittämättä. Ja!!! hinkkasi pöydän alla saappaitaan minun saappaitani vasten niin, että vain pieni narina kuului!!! Hiki valui pitkin selkäpiitäni ja liimasi t-paidan ihoon kiinni.

– Tiedätkö, jätkä, Jonni aloitti syvällä rintaäänellä. – Sinä olet outo.

– Ju-uh. Jaa. Kenties…

– Näytät mieheltä, mutta sätkit kuin arka pupujussi.

– Ai jaa, nolostuin, mutta samassa päätin, etten vain näytä vaan aion myös olla mies.

– Kuulehan pupu, nyt tehdään näin, Jonni sanoi päättäväisesti, hörppäsi kupin tyhjäksi ja työnsi sen syrjään. – Me väännämme nyt kättä ja voittaja panee hävinnyttä perseeseen.

Läikytin omat kahvini pöydälle. Jonni otti kupin kädestäni ja pani senkin syrjään. Hän iski kyynärpäänsä pöytään ja aukaisi kouransa. Ymmärsin, että tämä on nyt suuri hetki, tässä koetellaan minun miehuuteni. Minun oli pakko suostua, vaikka kauhu kuristi kurkkuani.

– Tuota, en ole koskaan vääntänyt kättä kenenkään kanssa. En tiedä, miten se tehdään.

– Voi jumalauta, Jonni huokaisi, ja kiroileminen alkoi pikku hiljaa kuulostaa minusta mukavalta, tehokkaan miehekkäältä. – Kyynärpää pöytään näin ja koura kouraan. Minä väännän tuohon suuntaan ja sinä tuohon. Tajuatko ääliö? Saatana.

Tein niin kuin hän opasti. Hänen iso kouransa tuntui oikein mukavalta. Ihan heti en oivaltanut ideaa, kun hän voimalla alkoi vääntää kättäni. Mutta kun tajusin jujun, painoin tuota pikaa hänen rystysensä pöytään. Hän katsoi kättään, katsoi minua ja ei selvästi uskonut näkemäänsä.

– Ei vittu, mitä tapahtui?

– No, minä väänsin näin, ja sinun kätesi meni noin. Saatana, vai mitä?

– Eikä! Uusiksi!

Me otimme uuden väännön. Hän ponnisteli, puuskutti ja kiroili komeasti. Minäkin innostuin päästämään pitkän litanian rumia sanoja. Voi äiti, kun olisit ollut näkemässä, miten poikasi oli mies! Jonni hävisi taas. Hänen katseestaan huokui nyt suorastaan kunnioitusta.

– Helvetti, minä kun luulin, että pääsisin korkkaamaan uuden perseen. Mutta kai tässä on pyllistettävä sinulle, kun kerran reilusti voitit.

– Juu. Tai siis, en tiedä. En ole koskaan harrastanut seksiä miehen kanssa.

– Oletko sinä joku vitun hetero!

– Ei! En. En vain ole varma, osaanko… tuota… korkata sinun… sitä.

– Jumalauta, pitääkö minun opettaa sinut naimaankin!

– Niin, kyllä. Kaiketi, epäröin hämmentyneenä, kunnes muistin miehistyä. – Ei helvetti, minä haluan palkintoni! Ja vittu, sinähän opetat minut nu-nussimaan!

– Okei. Älä nyt hermostu, äijä.

Hän katsoi minua oudoksuen. En ihmettele, eihän sitä joka päivä miestä näe. Siirryimme olohuoneeseen. Kun Jonnille selvisi, ettei minulla tietenkään ollut mitään liukasteita tai kondomeja, hän huokaisi ja kaivoi ne reisitaskustaan. Hänen kunniakseen on kyllä sanottava, että hän hyvin kärsivällisesti ja yksityiskohtaisesti selitti, kuinka minun tulisi toimia.

Kun oppitunti päättyi, hän sanoi no niin ja astui ihan liki minua. Toisen kätensä hän puristi pakaroilleni ja työnsi lantionsa minua vasten. Toisella kourallaan hän tarttui minua niskasta, ja sitten me suutelimme. Ah ja voih. Tietenkin olin aluksi kömpelö, mutta taisin oppia nopeasti. Nautin todella suuresti, helvetti soikoon. Oikein innostuin ja aloin kouria häntä väkevillä käsilläni. Revin haalarin roikkumaan hänen lanteilleen ja kaadoin hänet matolle. Kieriskelimme ympäriinsä toisiimme tiukasti kietoutuneina. Saappaamme vain läiskähtelivät kiihottavasti toisiaan vasten.

Lopulta ilmoitin, etten enää kestä, että nyt oli saatana saatava persettä. Jonni liukasti takamuksensa, kun minä opettelin asettamaan kondomia paikoilleen – siinä meinasi himot sammua. Ja sitten Jonni tukeutui nojatuolin käsinojiin ja pyllisti minulle. Oooh, vaikka meni siinä hyvä tovi, kun tökin kaluani sinne tänne Jonnin pyllyvaossa. Oikeastaan aika kiihottavaa sekin. Viimein kuitenkin löysin aukon ja aloin tunkeutua sisään. Sen vain sanon, että jos se olisi mahdollista, voisin viettää koko elämän kyrpäni komean miehen perseessä eikä tekisi heikkoakaan. Jonni eli tosi kiimaisesti kaluni tahdissa ja voihki ja ähisi nautinnollisesti. Ensikertalaisena en tietenkään kestänyt pitkään. Rajun holtittomasti ruiskin spermani kondomiin Jonnin suolessa. Hurmiossa mutta rentona vetäydyin huoltomies Jonnista ja huokaisin:

– Vittu, saatana, perkele, miten mahtavaa.

– Vau! Niin oli, läähätti Jonnikin. – En olisi pupusta uskonut. Nyt on minun vuoroni.

– Häh? Ei sellaisesta sovittu.

– Mitä vittua! Et kai aio kesken kaiken ruveta pihtaamaan, hän hermostui.

Tartuin hänen reisillä roikkuviin haalareihinsa ja kiskaisin koko miehen ylös. Saappaat vain potkivat ilmassa. Purin häntä kaulaan ja murisin, kunhan nyt ensin voitat minut kädenväännössä. Hän naurahti, kietoi kätensä kaulalleni ja suukotteli naamaani. Kun laskin hänet alas, hän heitti sohvapöydälle lisää kondomeja liukasteen viereen ja sanoi, että tulisimme vääntämään kättä vielä useita kertoja. Sinä päivänä väänsimme vain kerran vielä. Uudessa miehuudentunnossani en suostunut antamaan edes kohteliaisuuttani periksi, vaan nu-nussin häntä taas – ja nyt pitempään nautiskellen. Annoin hänen kyllä kerran runkata itsensä saappailleni. Hänen spermansa valui saapasvarttani tosi komeasti. Jonni nuoli ne puhtaaksi, mikä oli minusta varsin – tai siis helvetin – kiihottavaa.

Illalla, kun kävin nukkumaan, asetin uudet Kontio-kumisaappaani sängyn viereen. Vähän väliä kumarruin koskettamaan ja suukottelemaan niitä. Minusta oli niin mukavaa olla mies. Nukuin muuten todella hyvin ja heräsin sateen harmaaseen sunnuntaihin itse aurinkoisena. Ensimmäiseksi vedin komeat saappaani jalkaan ja vasta sitten menin vessa-asioille ja hammaspesulle.

Puolen päivän aikaan tiskailin lounasastioita ja mietiskelin, missä Jonni mahtoi olla ja koska hän tulisi käymään. Kuivasin käteni ja samassa soi ovikello. Rynnistin avaamaan. Siellä seisoikin saapasjalkainen Poju. Hän hymyili kauniisti ja sanoi:

– Saanko tulla kylään?

– Tietysti, innostuin, vaikka hieman ihmettelin, ja laskin hänet sisään.

– Tuota, Jonni soitti minulle ja sanoi, että meillä voisi olla jotain yhteistä, hän puhui epävarmasti ja katsoi saappaitani.

– Aha. Niin meillä saattaisi ollakin, oivalsin ja mietin, kuinka miestä uskaltaisin olla.

– Se olisi minusta mukavaa.

– Jaa, saattaahan se sitäkin olla, mutta en ajatellut kohdella sinua mitenkään kivasti, uhosin rinta pullistellen.

– Taidat olla kova jätkä?

– Helvetin kova, ärähdin ja tartuin hänen pitkiin hiuksiinsa. Painoin hänen päätään alas. – Ensimmäiseksi nuolet, nulikka, minun saappaani!

Siitä se lähti. Raju meno. Oli kiva olla tiukka mies ja viedä vikisevää Pojua. Tai vähemmän hän vikisi, enemmän kiroili, uhosi ja karjui rivouksia käsittelyssäni. Se kiihotti minua tavattomasti. Sidoin muun muassa hänet soutulaitteeseen ja Jonnin jättämiä tarvikkeita hyödyntäen nain häntä kolmesti takapuoleen. Kahdesti imin hänen kaluaan, mutta hänen spermansa ohjasin saappailleni. Itse nuolin välillä hänen haisevia saappaitaan, mikä oli valtavan nautittavaa. Koska hänen vanhempansa eivät olleet kotona, hän pyysi saada jäädä yöksi. Epäröin, sillä minun oli herättävä aikaisin töihin. Poju sanoi, että hänelläkin oli aikainen herätys. Niinpä vietimme yön sängyssäni toisiimme kietoutuneina ja saappaat molemmilla jalassa.

Tuskin olin maanantaina tullut töistä, kun Jonni ja Poju soittivat ovikelloa. Siitä tuli miehekäs ilta! Saappaita, kiroilua, hikoilua ja kädenvääntöä. Yhteisvoimin he saivat korkattua reikäni, mikä ei ollut ihan niin miellyttävää ensi kerralla kuin myöhemmin olen kokenut. En vain ollut niin miestä, että kahdelle olisin pärjännyt. Mutta mitäpä tuosta, perkele ja dong.

Tätä menoa on nyt jatkunut jo hyvän aikaa. Olen kehittynyt miehenä aivan huimasti. Olen miehekäs jopa pikkukengissä. Vanhempanikin ovat huomanneet muutokseni. Isä on minusta tosi ylpeä ja hyväksyy täysin miehuuteeni liittyvän homoudenkin. Olemme yhdessä jopa vaeltaneet metsissä saappaat jalassa. Äidinkin on ollut pakko alkaa suhtautua minuun niin kuin aikuiseen mieheen kuuluu – asiallisesti.

Pornonovellin Näin minusta tuli kontiomies on kirjoittanut Nimimerkki: Tuomas